Missio osui evankelioimistyön kulta-aikaan

Billy Grahamin evankelioimiskokoukset Helsingin Olympiastadionilla elokuussa 1987 osuivat monessa mielessä erilaiseen ajankohtaan kuin missä me nyt elämme. Yhteiskunnan maallistumiskehitys oli nykyiseen verrattuna todella vähäistä. Luterilaisessa kirkossa nyt jo vuosia vellonut samaa sukupuolta olevien vihkimiskysymys oli vielä pelkkää usvaa, ohutta yläpilveä. Naispappeuskysymys oli puolestaan nykyistä paljon aktiivisemmin esillä. Yhteiskristillinen toiminta jakoi tuohon aikaan vielä nykyistä vahvemmin eri liikkeitä ja ryhmiä. SLEY ei voinut kuvitellakaan osallistua Missio Helsinkiin, koska mukana olivat erilaista kastenäkemystä edustaneet vapaat kirkkokunnat.

Kristillisen yhteisön, evankelikaalisen, siis evankelioimistyötä tekevän ja kannattavan suunnan piirissä on siinäkin tapahtunut merkittävä muutos. 1980-luvulla elettiin vielä selkeästi struktuureja arvostavassa maailmassa. Oli olemassa selkeärajaiset kirkot ja järjestöt. Päätökset tehtiin järjestäytyneiden rakenteiden puitteissa, kokouksissa, ja niihin sitouduttiin.

Tämän päivän evankelikaalinen puoli on tuolloista huomattavasti hajanaisempi. Monet itsenäiset, yksittäiset seurakunnat eivät toimi minkäänlaisen laajemman sateenvarjon alla. Nykyinen yksilökeskeisyyttä korostava ajattelu on merkinnyt sitä, että lähtökohtaisesti ”asiakas” määrää omilla valinnoillaan sen, missä on mukana. Tämä puolestaan heijastuu ohuempana sitoutumisena johonkin tiettyyn suuntaan, yhteisöön tai toimintaan. Missio Helsinki sai vielä nauttia vaikkapa todella laajasta sitoutuneiden vapaaehtoisten joukosta. Nykyään on noita aikoja vaikeampi päätyä vaikkapa yhteiseen näkemykseen siitä, kuka tällainen yksi evankelista, julistaja voisi olla.

Aktiivista ja avointa

Toisaalta 1980-luvulla keskustelu evankelioimistyöstä oli nykyistä paljon aktiivisempaa, vaikka kirkkojen tilanne suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan oli aivan toisenlainen kuin tänään. Silloin luterilaiseen kirkkoon kuului nykyistä huomattavasti paljon enemmän jäseniä. Nykyiseen verrattuna maallistuminen oli todella vähäistä. Tänään Suomi on noista ajoista muuttunut yhä ilmeisemmin myös lähetyskentäksi, ja siitä huolimatta kirkon sisäinen keskustelu näiden ihmisten tavoittamisesta on vaiennut lähes tyystin. Edes lähetysjärjestöt eivät juurikaan korosta pyrkimystään tavoittaa Suomessa asuvia, mihinkään kristilliseen kirkkoon kuulumattomia evankeliumilla.

Evankelioimistyön merkittävyyttä osoitti 80-luvulla sekin, että luterilaisen kirkon tuolloin varsin keskeinen toimija SKSK, Seurakuntatoiminnan Keskusliitto oli palkannut jopa evankelioimistyön sihteerin. Juuri tässä ominaisuudessa ja tuossa tehtävässä palveli pastori Juhani Peltonen, joka toimi myös Missio Helsingin pääsihteerinä.

1980-luvun merkittäviin evankelioimistapahtumiin kuului myös vuosikymmenen alussa toteutettu Tässä Elämä –kampanja, jossa aiempaan nähden aivan uudenlaisella mainonnalla kerrottiin, että ”Se Löytyi”. Mainosvaihetta seuranneen puhelinkampanjan aikana soitettiin lähes puolelle suomalaisia kotitalouksia, kutsuttiin jumalanpalveluksiin ja seurakuntien perustamiin pienryhmiin. 80-luvun innostus ihmisten tavoittamiseen evankeliumilla oli vahva.

Yleinen ilmapiiri aktiivisten kristittyjen keskuudessa oli nykyistä merkittävästi avoimempi nimenomaan evankelioimistapahtumille. Puhuttiin uskoon tulemisesta. Sodan jälkeisen evankelioimiskristillisyyden vaikutus oli vielä vahva, ja se jopa määräsi jossain määrin kirkossa käytävää keskustelua. Perinteisesti pietistisenä ymmärretty henkilökohtaisen uskon julistus oli vielä elossa. Missio Helsingin innoittamana SKSK julkaisi jopa kolmen kirjan sarjan, jossa etsittiin luterilaisen kirkon evankelioimisstrategiaa. Nykyisin tuolloin käyty keskustelu tuntuu kaukaiselta menneisyydeltä.

Myös vahvaa kritiikkiä

Vastaavasti Missio Helsingin aikana eri herätysliikkeiden väliset erot olivat nykyistä selkeämpiä. Etenkin herännäisyyden piiristä esitettiin vahvaa kritiikkiä tapahtumaa kohtaan. Silloinen körttien vahva vaikuttaja Jaakko Elenius käytti tyylilleen uskollisena voimakkaita ilmaisuja. Mission julistusta uskoontulokehotuksineen hän piti ”lahtaamisena”, joka sisällissodan kokeneen kansan keskuudessa herätti vahvoja mielikuvia. Billy Grahamia kutsuttiin ”iltaruskon mieheksi”, ja tyypilliseen suomalaiseen tapaan viitattiin jälleen kerran vieraan amerikkalaisuuteen tarkoittaen hänen sanomansa pinnallisuutta verrattuna meidän suomalaisten aina niin syvälliseen kristillisen uskon ymmärtämiseen.

Jos Missio saikin monelta taholta runsasta kritiikkiä, niin se sai myös monia puoltajia. Helsingin hiippakunnan silloinen piispa Samuel Lehtonen tuki tapahtuman järjestämistä. Tuohon aikaan aktiivisena ja merkittävänä talousvaikuttajana toiminut pankinjohtaja Ahti Hirvonen asettui erittäin selkeästi tapahtuman tukijaksi toimien järjestelyistä vastanneen päätoimikunnan puheenjohtajaksi.

Vapaiden suuntien asenne noina vuosikymmeninä oli luonnollisesti erittäin myönteinen. Myönteisyys näkyi myös erittäin aktiivisena työskentelynä Mission hyväksi. Sadat, jopa tuhannet vapaaehtoiset lähtivät mukaan käytännön järjestelyihin, juhlakuoroon, ryhmänjohtajiksi ja moniin muihin tehtäviin. Vapaiden suuntien teologiassa selkeä evankelioiminen, johon liittyy uskon ratkaisuun kehottaminen, oli luonnollista ja tuttua. Painotusero näkyy tähän päivään ennen muuta siinä, että nykyinen, voimakkaaseen ylistämiseen ja julistuksessa vahvasti ihmisen fyysiseen paranemiseen keskittyvät julistus oli vielä varsin vähäistä. Henkilökohtainen uskoon tuleminen oli tuolloin ehdottomasti etusijalla.

Graham yllätti positiivisesti

Billy Grahamin julistus tuntui yllättävän monet hengelliset johtajatkin. Hänen sanomansa oli monien mielestä liiankin yksinkertainen. Hän puhui tarpeesta pelastua iankaikkiseen elämään, Jeesuksesta pelastuksen perustana sekä esitti erittäin selkeän kutsun kuulijoille tehdä uskon ratkaisu tulemalla julkisesti puhujalavan eteen ja rukoilemalla siellä ohjatusta rukouksen, jossa pyydetään Jeesusta tulemaan ihmisen elämään.

Tätä julkista sitoutumista hän perusteli joka ilta yhdellä argumentilla: jokaisen ihmisen, jonka Jeesus evankeliumien kertomuksissa kutsui seuraansa, hän kutsui julkisesti. Monet olivat kuvitelleet ja odottaneet suuren saarnamiehen tuovan mukanaan jotenkin monia lisävärejä sisältävän julistuksen, mutta yllättyivät sen yksinkertaisuudesta. Tuhannet ihmiset kuulivat, ymmärsivät kuulemansa ja noudattivat kutsua tulla julkisesti esille rukoilemaan Jeesusta elämäänsä.

Missio Helsingin järjestäjät eivät tehneet mitään suunniteltua tutkimusta siitä, millaiseksi tapahtuman tulokset pidemmällä aikavälillä muodostuivat. Tällaisiin tapahtumiin yleisesti liittyy piirre, jonka mukaan moni julkisesti esiin tullut ihminen ei sittenkään löydä tietä mihinkään seurakuntaan, ja siksi tuon hetken vaikutus ei pääse vaikuttamaan hänen elämässään. Samalla on kuitenkin havaittu vielä vuosienkin jälkeen, että monille juuri noissa tilaisuuksissa tehty julkinen sitoutuminen Jeesukseen on kantanut siitä eteenpäin.

Missio Helsingin kaltainen näyttävä, julkisuuskynnyksen ylittävä hengellinen tapahtuma toimii myös monella muulla tasolla kuin vain laskemalla uskoon tulleiden lukumääriä. Se antoi jo mukana olleille seurakunnille, järjestöille ja yksityisille kristityille pitkäksi aikaa rohkaisua ja innostusta olla itse mukana evankelioimistyössä. Eri kristillisten piirien keskinäinen yhteistyö kaatoi samalla monia ennakkoluuloja.

Tästä hetkestä taaksepäin katsoen näyttää jopa siltä, että noihin aikoihin valmius yhteistyöhön, ja etenkin yhteisiin suuriinkin hankkeisiin oli merkittävästi parempi ja aktiivisempi. Viime vuosien muutamat yritykset saada aikaan kaikkia evankelioimistyötä arvostavien tahojen yhteisiä hankkeita ovat kaatuneet innostuksen puutteesta. Tällä hetkellä jokainen taho näyttää keskittyvän omaan työhönsä noita aikoja selkeämmin.

Kaksi asiaa mätsättävä

Moni on esittänyt näkemyksenään, että tuollaisten suurkokousten aika on ohi. Oma näkemykseni on, ettei näin suinkaan ole. Kysymys on vain siitä, että tietyt asiat loksahtavat kohdalleen. Onhan muu maailma täynnä valtavia ”suurkokouksia”. Jopa suomalaiset itse ovat saaneet Olympiastadionin täyteen, kun ”Mestarit Areenalla” täytti sen vuonna 1999, tai kun Eput täytti Ratinan stadionin elokuussa 2016.

Hengellisten suurkokousten onnistumiseksi pitää täyttyä ainakin kaksi seikkaa. Ensimmäisenä on tarve. En nyt tarkoita sitä, että evankeliumin julistamiselle on aina tarve. Tarkoitan ennen muuta kristittyjen omassa keskuudessa syntynyttä ja kasvavaa tarvetta tehdä jotain suurta yhdessä. Tällaisen tarpeen voi vain aistia silloin, kun sitä on ilmassa. Jos tätä tarvetta ei ole, suurkokousta ajetaan kokoon kuin käärmettä pyssyyn. Viime vuosien muutamat yritykset täyttää vaikkapa Olympiastadion eivät ole toimineet, koska tätä yhdessä tekemisen tarvetta ei ole ollut.

Toinen edellytys suurkokouksille on ilman muuta se, että tällaista yhden julistajan ympärillä tapahtuvaa missiota ajatellen pitää olla tuo yksi julistaja. Kyllä heitä syntyy aina jokaista sukupolvea varten, mutta Suomen näkökulmasta tällaista yhtä julistajaa ei ole nyt näköpiirissä. Kalevi Lehtinen oli pitkään se henkilö, jonka ympärille Suomessa rakennettiin monta melko suurta missiota. Kansainväliseltäkään kentältä ei näytä löytyvän sellaista saarnamiestä, joka saisi meidät suomalaiset innostumaan ja kokoamaan yhteiset voimat uuden suurmission toteuttamiseksi.

Hannu Nyman
Missio Helsingin musiikkivastaava