Se oli kova juttu

– Astelin stadionin viheriölle mieli vapisten, ymmärtäen että Jeesus rakastaa minua. Mitään näin hienoa ei voi olla, valokuvaaja Jani Laukkanen muistelee elämänsä varhaista käännekohtaa.
Koin, että Jumala itse kutsui minua. Billy Graham oli välikappale. Vastasin kutsuun. Ja siinä me viheriölle saapuneet rukoilimme yhdessä. Uskoin syntini anteeksi.
Billy Grahamin Helsingin kokousten aikaan olin riparikäinen vantaalainen teini. Kampanjan mainokset olivat osuneet silmään, minkä jälkeen otin tarkemmin selvää, mistä oikeasti oli kyse.
Olin varttunut keskiluokkaisessa perheessä. Isä työskenteli opetushallituksen virkamiehenä ja äiti oli yksityisyrittäjä. Minulla oli myös pikkusisko.
Meillä kotona kunnioitettiin luterilaisia arvoja. Huolenpito oli tärkeä asia. Jouluaterialla luettiin jouluevankeliumi.
Menin lapsena pyhäkouluun. Pidin koulun uskontotunneista ja tuumailin, että minusta tulee joko pappi tai biologi.
Kävin myös Saalem-seurakunnan poikapartiossa: Tarjolla oli sanaa, mehua, pullaa, yhdessä hengailua.
Nikodemuksen kiehtova kertomus
Uskoin Jumalaan. Lukiessani Raamattua Johanneksen evankeliumin kolmas luku säväytti. Se kertomus, jossa Nikodemus tulee Jeesuksen luo keskustelemaan uskon asioista.
Pohdin tekstin nostamia isoja kysymyksiä ja halusin päästä perille siitä, mitä on kertomuksen takana? Onko mahdollista joutua eroon Jumalasta? Onko Jumalassa ehdoton totuus?
Olin miettinyt uskoontuloa, joten se ei ollut vieras aihe.
Billy Graham puhui uskoon tulosta jotenkin tutunoloisesti. Hän käsitteli uudestisyntymistä juuri sen Johanneksen evankeliumin Nikodemus-kertomuksen valossa, jota olin jo pohtinut. Lopulta Nikodemus halusi koko sydämestään luovuttaa elämänsä hallintavallan Jeesukselle.
Siinä oli aika erilainen dramaturgia kuin kirkon uskoontulo-opetuksessa. Luterilaisuuden mukaan uskoon tullaan kasteessa, eikä ihmisen tarvitse tehdä mitään. Se on helppoa, mutta en saa siitä kiinni. En silti näe, että omat ansioni tai uskonratkaisuni ovat taivaspaikan avain. Jokainen saa syntinsä anteeksi yksin armosta, uskon kautta. Se on se juttu.
En halunnut jäädä puolitiehen
Olin mureaa maaperää, kun menin Grahamin kokoukseen. Minulla oli synnintunto, halusin tehdä parannuksen, en jättää asiaa puolitiehen.
Minä ohjauduin luterilaiseen, oman kirkkoni raamattupiiriin, jossa myös rukoiltiin yhdessä. Se kaikki tuntui merkittävältä nuoren ihmisen elämässä.
Kun kuulin kritiikistä tapahtumaa kohtaan, olin hämilläni. Minä ainakin tarvitsin konkreettisen kutsun, johon vastata ja se tapahtui stadionilla. Toki ymmärsin ja ymmärrän edelleen, että Jumalan luo on muitakin teitä.
Grahamin tulkkina oli Kalevi Lehtinen. Hänestä tuli minulle ikään kuin oppi-isä. Sellainen on myös vaikkapa Ilkka Puhakka.
Usko, armo, ilo
Minulla oli yläasteella huono itsetunto. Sosiaaliset tilanteet jännittivät, samaan aikaan oli näyttämisen tarve. On ihme, että olen päässyt peloista ja voin nauttia työstäni valokuvaajana. Pidän ammattiani näköalapaikkana.
Kokemani itsetunto-ongelmat auttavat ihmisten kanssa olemisessa. Monet pelkäävät kuvaamistilanteita ja ymmärrän heitä. Kun tiedän, miltä jännittäessä tuntuu, teen kaikkeni helpottaakseni kuvattavan oloa.
Stadionilla tehty päätös toi elämääni uskon, joka on kantanut eri vaiheissa. Elämänilo kumpuaa armosta.
Lea Taivalsaari
Kuva: Jani Laukkasen kotiarkisto