Kihloista naimisiin

Olin koko kesän katsellut Missio Helsingin mainoksia ympäri kaupunkia. Minua poltteli ja kutsui. Tunsin, että minun on päästävä sinne. Kaipasin elämääni Jumalaa vahvemmin.

Mummuni ja kummini olivat rukoilleet minut elämään 1.700-grammaisesta kaksoskeskospuolikkaasta, jonka isompi sisko syntyi kuolleena. Tiesin, että olin saanut oikeasti isosti osakseni suvun esirukouksista. Tunsin sen niin pitkään, kun mitään muistin. Tunsin enkelin ja näin unia Jeesuksesta, vaikka kotini ei ollut mitenkään uskonnollinen. Kävimme kirkossa säännöllisesti jouluna, pääsiäisenä, itsenäisyyspäivänä, kaatuneiden muistopäivänä ja sukujuhlissa.

Lapsena minulla oli kuitenkin joku ihmeellinen kaipaus ja pyöräilin yksin kymmenvuotiaasta asti sunnuntaisin kirkkoon. Rukoilin mennessä, että jos pitää jäädä auton alle, se tapahtuisi vasta tullessa, kun olin saanut syntini anteeksi. Puhuin rakastavasta ja suojelevasta Jumalasta vanhempieni ja koko suvun ihmetykseksi.

Parina kesänä kävin kummitätini pyhäkoulua. Koulussa rakastin Raamatun kertomuksia. Imin kaiken itseeni ja luin lisää äidin keskikoulun uskontokirjasta, jossa oli Dorén kuvitus. Rippikoulussa kuulin ihmetyksekseni, että minun pitää ratkaista jotain, mikä oli ollut ihan selvää koko elämän. Ratkaisin ja uskonelämäni virkistyi niin, että luin parissa vuodessa Raamatun pariin kertaan läpi.

Kiersin evankelioimassa Humppilan varavankilassa, tanssipaikoilla ja ympäri Eurooppaa 17-vuotiaana Campus Cruisade for Christin viitoittamalla tiellä jakamassa traktaatteja muun muassa Pisassa, Monzassa, Zagrebissa, Frankfurtissa ja vaikka missä. Ja tunsin vahvasti Jumalan johdatuksen sillä matkalla ihan pieniä yksityiskohtia myöten. Olin hyvin lapsenuskoinen, kunnes törmäsin vaatimuksiin. Saiko uskova meikata, saiko kuunnella maallista musiikkia ja pukeutua liian kireään t-paitaan? Saiko ajatella sillain pojasta, joka ei ollut antanut elämäänsä Jeesukselle? Mitä saisi ruveta tekemään ammatikseen?

Minä halusin toimittajaksi intohimoisesti. Pääsin Aamulehteen ylioppilaskirjoituksen jälkeen kesätöihin ja unohdin kyllä siinä paljon muuta. Pääsin opiskelemaan ja nautin uusista ympyröistä täysillä. En minä koskaan lakannut uskomasta, en lakannut rukoilemasta enkä koskaan kieltänyt, että se oli elämäni peruskallio. Tajusin, etten ole kovin hyvää mainosta Jumalalle ja pidin suuni kiinni. Jos ystäville sattui jotain, muistin heitä rukouksessa. Oikeastaan tuntui hyvältä päästä ahdistavasta ikeestä.

Valmistuin, tein töitä Suomenmaassa, Yleisradion radiouutisissa, Ilta-Sanomissa ja avioiduin ja sain kaksi lasta. Rukoilin koko ajan ja tiesin, että kummisetäni rukoili mukanani molempien raskauksieni aikana. Kävimme kirjeenvaihtoa. Mieheni suhtautui aika oudoksuvasti uskonnollisuuteeni.

Hän oli kosinut minua ja sanoin, että pitää mennä kirkkoon kysymään. Se oli keskiviikkoilta Temppeliaukion kirkossa. Pyysin Jumalaa antamaan jonkun merkin. Olimme kirkossa kaksin ja yhtäkkiä sakastin ovesta tuli pappi, joka kysyi, olemmeko menossa naimisiin. Vastasimme myöntävästi ja vasta sitten tajusimme, että oikea pariskunta oli tullut toisiin aikeisiin. Ymmärsin, että tämä oli se merkki.

Ensimmäinen Askel-lehti oli ilmestynyt kuukausi ennen esikoiseni syntymää. Mieheni oli päätoimittaja Olli Valtosen työtoveri A-lehdissä, Avun päätoimittaja. Kun kasteesta puhuttiin, hän ehdotti Ollia, jota olin katsonut innoissani television Kuule, sinua rakastetaan -ohjelmassa. Olin laulanut virsiä ja itkenyt ilosta sen ohjelman myötä. Se oli minulle herättelyä kaikkeen siihen, mikä oli ollut niin tärkeää.

Olli tuli kastamaan ja sain yhteyden. Hänestä tuli minulle sielunhoitaja ja hän kastoi myös toisen lapsemme. Välillä olin aika rikki, mutta jaksoin sinnitellä rohkaisun siivin. Mutta tiesin, että olin hiuskarvan varassa. Siksi Missio Helsingin mainokset kutsuivat niin paljon. Tunsin, että nyt tai ei koskaan.

Lapseni olivat silloin elokuussa 1987 kolme ja puoli sekä yhdeksän kuukautta. Olin hyvin sidottu kotiin. Mieheni arvostama kustantaja Jorma K. Virtanen oli antanut meille VIP-liput Missio Helsinkiin ja hän koki sen tärkeäksi mennä. No kaikkihan pääsivät ilmaiseksi, mutta silti se mahdollisti minulle sinne pääsyn.

Alustavasti mieheni antoi ymmärtää, ettei hyvällä katso, jos sinne viheriölle kävelen. Olin vaan niin hyvilläni, että sain tulla paikalle. Koko lapsuuteni olin lausunut Jooseppi Mustakallion runoa Paimenen pyhä, jossa sanotaan, ettei haittaa paimenta, vaikkei kirkkoon pääsekään. Herra kuulee, missä oletkin.

Pienin nukahti rattaisiin ja Billy Grahamin saarnan alkaessa joku tyttö tuli kysymään, saako viedä leikitettäväksi tyttäreni, joka oli levoton sielu. Voi ilomielin. Sain keskittyä ja muistan, että Billy Graham puhui juuri minulle, juuri minun nälkääni, juuri minun elämäni merkitykseen. Ymmärsin vahvasti, että vaikka elämäni puitteet olivat päällisin puolin kunnossa, se ei riittänyt. Olin kuin kala kuivalla vedellä. Kaipasin Jumalaa, kuin olin kaivannut koko elämäni.

Lopulta kun eteen kutsu tuli, olisin ollut valmis uhraamaan kaiken muu paitsi sen. Lapsenhoitaja toi tyttäreni ja me molemmat juoksimme nurmikolle. Olin valmis, olin iloinen. Tunsin suurta huojennusta ja kotiin tulon tunnetta. Mikään ei vie minulta tätä, mikään ei enää ikinä tule Jumalan ja minun väliin. Koin olevani tuhlaajapoika ja koin Isän suunnattoman rakkauden minua kohtaan. Jotain niin väkevää ja hyvää, että sillä olen elänyt monta vastoinkäymistä.

Nukuin yön levollisesti uudistetussa uskossa. Näin ihmeellisiä unia. Aamulla kylpyhuoneessa kysyin peilikuvaltani, saanko laittaa ripsiväriä ja miten elämäni muuttuu. Jumala asensi silloin sydämeeni sellaisen laiteen, joka on antanut voimaa enemmän kuin ottanut.

Ja kuten olin oppinut, uskosta piti todistaa. Mutta se ei ollut pakonomaista vaan riemua uudesta asiasta. Muutaman viikon päästä oli esikoiseni kummisedän, Rauli Virtasen, suuri juhla hänen käytyään kaikissa maailman maissa. Siellä kerroin uskostani Eeva ja Martti Ahtisaarelle sekä Rita ja Ari Vataselle. Ei velvollisuudesta, vaan he kysyivät miksi näytin niin tyytyväiseltä.

Sen koomin en ole epäillyt, olenko Jumalalle rakas ja kelpaanko. Löysin tieni lasteni kanssa Tuomasmessuun ja löysimme Jumalan, joka antaa ilon ja voiman vaikeuksiin. Uskon ja toivon, että se kantaa myös lapsiani ja lapsenlapsiani. Usko ei periydy, mutta sen voimasta voi kertoa niin, ettei sitä voi vastustaa. Rukoukset kantavat aina. Nyt minun tehtäväni on rukoilla näiden rakkaiden puolesta kuten isoäitini ja äitini aikanaan. He tietävät ja aavistavat, kysyvät ja ihmettelevät. Vaikka usko ei periydy, rukoukset kantavat ja Jumala on uskollinen.

Olin kerran kävellyt eteen myös Nicky Crutzin tilaisuudessa Helsingissä joskus 70-luvun alussa. Mutta silti en tiedä, miten elämäni olisi mennyt ilman Missio Helsinkiä. Minulle se merkitsi myös yhteyttä seurakuntaan. Kävin vuosia Temppeliaukion kirkon raamattupiirissä ja se antoi minulle kasvunmahdollisuuksia, mahdollisuuden keskusteluille ja ystäviä. Olin myös yksi kolmesta henkilöstä, jotka kertoivat Missio Helsingin vaikutuksesta omaan elämään Olli Valtosen ja Timo J. Malmin multivisioesityksessä ”Etsitkö muutosta”. Se kiersi seurakunnissa.

Voin sanoa rehellisesti, että Missio Helsinki muutti minut. Olin kipuillut työssäni Ilta-Sanomissa, tunsin että olin väärällä paikalla. Kun sain kutsun Askelen toimitussihteeriksi puolitoista vuotta Mission jälkeen, en epäröinyt lainkaan, vaikka lehti eli silloin vaikeita aikoja. Olin siellä yli kolme vuotta, kunnes tajusin lasteni tarvitsevan minua enemmän kotona.

Seitsemän vuoden jälkeen sain uuden työn Askelen päätoimittajana. Useat vuodet Eevan toimittajana olivat hyvä opetus aikakauslehtimaailmaan. Se, että saa työssään olla kokonainen ja tehdä sitä, mihin itsekin uskoo, on kovin tärkeää. Nyt tulee 19 vuotta täyteen päätoimittajana ja olen niistä vuosista vilpittömän onnellinen. Lukijoiden palautteesta tiedän, että Askel on odotettu ja tärkeä lehti. Mutta ilman Missio Helsinkiä en olisi tässä. Tähän asti Taivaallinen Työnantaja on antanut voimia ja taitavia työtovereita ja avustajia Askelen tarpeisiin.

Jumala-suhteen vahvistaminen kihlauksesta avioliittoon ei poistanut ongelmia ja vaikeuksia, mutta se on antanut voimia kestää ne. Avioero ja monenlaiset huolet ovat usein ajaneet hakemaan enemmän turvaa Häneltä, joka ei hylkää. En ole teologi enkä osaa ajatella opillisesti, mutta minulla on yksinkertainen lapsenusko rakastavaan Taivaan Isään. Elämällä on tarkoitus

Askel on lehtenä samalla asialla kuin Missio Helsinki, varmaan iso osa sen 66.000 lukijasta oli  kuulemassa silloin. Haluamme vaalia liekkiä uskosta, toivosta ja rakkaudesta.

Pirjo Wesaniemi